Pohjanoteeraus on nyt tehty ja nyt on aika reagoida, kun on pari yötä nukuttu asian päälle, koettu Inton kanssa onnistumisia ja puitu asioita yksin ja vähän muiden kanssakin. Ellalla on tiettyjä huonoja puolia - tai ehkä paremminkin minulle sopimattomia agilitykoiraksi, joiden kanssa en ole vieläkään oppinut toimimaan, vaikka tiedän asian hyvin ja olen tiennyt jo kauan. Herkkyys ohjaajan mielialoille ja kova halu tehdä oikein tekee agilitystä osittain jopa vaikeaa, koska vaikeuksissa ohjaajan turhautuminen tarttuu liian herkästi koiraan. Enkä usko, että kukaan voi olla niin hyvä näyttelijä, että pystyisi huijaamaan koiraa mielialoissa. Tämä aiheuttaa sen, että mitä jännittyneempi tai turhautuneempi olen, sitä hitaammaksi homma muuttuu kun koira alkaa kysellä jatkuvasti enemmän ja haluaa olla varma että menee oikein.
Kun tähtäimet ovat korkealla, tämä tarkoittaa itseni osalta, että kisoissa pitää oppia unohtamaan kaikki tavoitteet ja keskittyä rentoon leikkimiseen, jotta koira uskaltaa rennosti yrittää. Tämä taas tarkoittaa, että treeneissä pitää muistaa taas alkaa palkata koira myös siitä, että se uskaltaa tehdä reippaasti, vaikka radat menisikin väärin. Toistot ilman palkkaa tarkoittaa Ellalle, että meni väärin. Lisäksi pitää rajoittaa toistojen määrää minimiin samassa asiassa, jotta ei tule puutumista ja jatkuvasti pidetään hyvä vire yllä. Oikeinkin menneet toistot aiheuttavat vireen laskemista kun tehdään jatkuvasti samaa asiaa. Jos ei millään onnistu, niin pitäisi palkata koira ja mennä hetkeksi sivuun keskittymään sen sijaan, että hakkaa päätään loputtomasti seinään. Pitää myös kasvattaa palkkaustiheyttä yleisestikin.
Kaikki tämä tarkoittaa, että pienryhmätreenaaminen ei välttämättä ole se, mikä pilaa koiraa, vaan sitä, että minun pitää pystyä olemaan vahvempi ja pystyä sanomaan kouluttajille, että ei kiitos enempää toistoja tai jos otetaan, niin joku muu koira välissä ettei tule sitä sahaamista. Pitkissä vaikeissa radoissa pitää myös pystyä sanomaan, että palkkaan välissä tuossa ja tuossa. Tämä asettaa myös kouluttajalle sen vaatimuksen, että pitää uskoa, että minä tunnen koirani parhaiten ja tiedän miten asiat siihen vaikuttavat. Tämä on puolin ja toisin vaikea asia, jossa kouluttajan pitää muistaa, että kieltäytyminen lisätoistoista tai kokonaisista radoista ei ole loukkaus hänen koulutustaan kohtaan. Toisaalta minun pitää muistaa, että kaikkein tärkeintä on, että harjoitusten pitää olla itselleni ja omalle koiralleni kehittäviä.
Ja että mitäkö tämä kaikki tarkoittaa? Se tarkoittaa, että ryhmäharjoituksissa muistan jatkossa oman koirani ja toivon, että vastaan tulevat kouluttajat ymmärtävät tämän. Se tarkoittaa myös sitä, että mahdollisten ryhmätreenien vastapainoksi tarvitaan motivoivia treenejä, joissa leikitään paljon ja kannustetaan koiraa tekemiseen. Pääasia että tehdään täysillä vaikka menisi väärinkin. Osittaisen pienryhmän ja oman treenaamisen lisäksi olen myös päättänyt pitkän harkinnan jälkeen hakea TSAU:n valmennusryhmään, josta odotan saavani jotain muuta kuin pienryhmistä.
Pohjalta ainoa suunta on ylöspäin, eli suunta ylös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti