Paragilitydiskurssi

Olin ajatellut, että palaisin ainakin satunnaisen bloggaamisen pariin sen myötä, kun palaan ehkä jollekin harrastuskentälle nyt kun lonkat on vaihdettu (Sen tarinan voi lukea toisesta blogista) ja etäisyyttä koiraharrastuksista otettu riittävästi. Ajattelin kuitenkin ottaa kantaa viime päivinä paragilitystä käytyyn keskusteluun, joka lienee tällä hetkellä jo hidastumassa. Keskustelussa on pääasiassa pyöritty asian ympärillä onnistumatta oikeasti keskustelemaan itse asiasta.

Tämä niin sanottu diskurssihan on edennyt normaalin nettikeskustelun tapaan. Ensin joku nostaa esimerkin kanssa asian esiin. Tämän asian esiin nostajaa syytetään kateudesta ja epäempaattisuudesta. Parakisaajat solidaarisuudessaan uhriutuvat huolella. Sitten kansanrintamana puolustetaan esimerkkinä ollutta. Toisaalta sitten myös toiselta puolelta arvostelu näyttää ajoittain kohdistuvan henkilöön, jolla on erioikeuksia. Mutta kohde on täysin väärä, koska hän ei liene niitä itselleen myöntänyt, vaan katseen pitäisi kääntyä lajiliittoon. Ja kaiken tämän metakeskustelun keskellä ei pystytä lainkaan puhumaan itse aiheesta. Ja jos joku yrittääkin ihan kiihkottomasti puhua asiasta, niin pääsee samaan kateellisten ja epäempaattisten ihmisten joukkoon keskustelun aloittajan kanssa tai viestit hukkuvat kaiken metakeskustelun massaan.

Asian keskiössähän on joillekin parakisaajille myönnetty aikatasoitus, jonka turvin esimerkkinä ollut tapaus voitti kilpailun ja sai sertin. Se jää nähtäväksi, onko asia niin tabu että siitä ei saa puhua, vaikka ei nimeäisi tapausta ja kyseistä kilpailijaa. Mutta kokeilen kuitenkin sillä oikeutuksella, että olen alunperin kisannut terveenä, sitten parakisaajana ja tällä hetkellä en lainkaan, vaikka varovasti harkitsen kisakentille paluuta.

Perusteet aikatasoituksille?

Puolustusrintaman yleisimmät argumentit itse asiaan ovat olleet: (en lähde analysoimaan käytettyjä syytöksiä sen enempää)

• Paragilitykisaajat ovat ihailtavia (tämä sisältää esimerkkitapauksen)
• Ethän haluaisi vaihtaa osia parakisaajan kanssa?
• Tasa-arvo
• Onhan raveissakin tasoituslähtöjä

Jos tuosta lähdetään järjestyksessä purkamaan, niin en ole tainnut nähdä yhtään viestiä, jossa olisi väitetty, että parakisaajat eivät saisi kisata tai että he olisivat jotenkin alempiarvoisia. Vähän samaan ryhmään kuuluu tuo toinen, että muistutetaan, että paragilitykisaajilla on joku kurja vaiva, jonka takia he ovat paragilitykisaajia. Harva terve ihminen haluaisi olla epäterve. Ja ihan ilman tieteellistä tietoa uskon tai ainakin haluan uskoa, että pääosa ihmisistä pitää ihailtavana sitä, että kaikkine rajoituksineen ihmiset tekevät asioita ja positiivisella mielellä puskevat eteenpäin. Itse asian kanssa tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä.

Tasa-arvo taas voisi jopa hetken kuulostaa ihan oikealta argumentilta ennen kuin asian laittaa puntariin. On jopa vedottu yhdenvertaisuuslakiin, jonka noudattaminen on edellytys valtionavulle. (Keskustelukommentin perusteella, en aio tarkistaa lähdettä, koska se on merkityksetöntä onko tämä totta) Yhdenvertaisuus tai yleisemmin arkikielessä käytetty sana tasa-arvo ei kuitenkaan tarkoita esimerkiksi kilpailuissa, että kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus voittaa. Vaan sitä, että kaikilla on mahdollisuus osallistua. Sen sijaan voidaan argumentoida, että jos joidenkin kisaajien osalta tulokset lasketaan eri tavalla kuin toisten, on tilanne nimenomaan epätasa-arvoinen. Kello on hyvin objektiivinen mittari suoritusajalle, kun taas esimerkiksi aikatasoituksen määrä väkisinkin perustuu subjektiiviseen arvioon. Tässä kohtaa lienee myös syytä muistuttaa, että agilitysuorituksen aika mitataan koirasta eikä ohjaajasta. Jos yhdenvertaisuuteen vaadittaisiin jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus voittaa, ei itse starttia tarvittaisi lainkaan, vaan tulokset arvottaisiin. Ja jokainen voi pohtia, että paljonko esimerkiksi tämä ohjaaja ansaitsisi kilpailussa aikatasoitusta yhdenvertaisuuteen vedoten? Ja miten se sitten määriteltäisiin niin, että kaikki olisi lopuksi tasa-arvoisia? Toisaalta voidaan myös argumentoida, että jos parakisaajat saavat aikatasoituksen sillä perusteella, millä nopeudella ohjaaja liikkuu, niin miten yhdenvertaisuus toteutuisi, jos kuka tahansa ei voisi saada aikatasoitusta perustuen omaan maksiminopeuteensa?

Se on sinänsä totta, että hevosurheilussa esimerkiksi raveissa on tasoituslähtöjä. Mutta siellä tasoitukset perustuvat erilaisiin laskelmiin. Ja kaikkien ne perustuvat hevosen suoritukseen, ei ohjaajan ominaisuuksiin. Näistä voi kukin lukea lisää ravikilpailusäännöistä.

Entäs sitten agilitysäännöt?

Agilityn kilpailusäännöissä on kohta 24, jossa todetaan:

"Liikunta-, näkö- ja kehitysvammainen ohjaaja voi hakea kilpailutoiminnan erityislupaa, mikäli kilpaileminen vaatii poikkeusjärjestelyjä. Erityisluvassa määritellään, miltä osin kilpailutoiminnan vakiintuneista toimintatavoista voidaan ohjaajan vammasta johtuen poiketa. Erityislupa on kilpailunjärjestäjän pyynnöstä esitettävä kirjallisena."

 Agilitytuomarin ohjeessa todetaan:

"Kilpailutoiminnan erityisluvalla ohjaajalle voidaan myöntää oikeus jatkaa rataantutustumista 2 minuutin ajan yksin tai yhdessä toisten erityisluvan saaneiden ohjaajien kanssa tai muita rataantutustumiseen liittyviä erioikeuksia."

Nämä ovat ainoat löytämäni viittaukset säännöstöstä erityislupiin. Mielenkiintoinen nyanssi näissä on, että agilitysäännöt eivät kerro, kuka erityisluvan voi myöntää tai keneltä sitä haetaan. En tunne kyseisen sääntökohdan esityötä, koska en ole siihen osallistunut enkä ainakaan tiedä, missä esityöt olisivat luettavissa. Yleisesti työssäni luen paljon erilaisia säännöstekstejä ja kirjoitusasu "mikäli kilpaileminen vaatii poikkeusjärjestelyjä" viittaisi siihen, että sääntökohdalla on haluttu nimenomaan mahdollistaa kilpaileminen. Vaatiiko kilpaileminen aiempaan tasa-arvoargumenttiin vedoten mahdollisuuden voittaa? Voiko hitaalla koiralla kilpaileva siinä tapauksessa hakea erityislupaa koirakohtaiselle aikatasoitukselle? Keskusteluissa ei olekaan näkynyt kertaakaan, että kukaan olisi pahoittanut mieltään nimenomaan tämän tekstin mukaisista erityisluvista, joita kilpaileminen vaatii. Esimerkiksi nuo tuomarinohjeessa mainitut rataantutustumisen erioikeudet tai tarpeellisten apuvälineiden käyttö radalla.

Toinen ainakin esimerkkitapauksessa vastaan tullut ongelmallinen kohta liittyy ihanneaikaan ja tulokseen. Kilpailusäännössä todetaan kohdassa tasoluokat:

"Tasoluokkien eroina ovat radan vaikeusaste ja etenemisnopeus. Ihanneajan määrittämiseen käytetään radan pituutta ja agilitytuomarin määrittämää etenemisnopeutta."

Agilitytuomarin ohjeessa todetaan ihanneajasta:

"Agilitytuomari määrittää ihanneajan kilpailun tasoluokan, erityispiirteiden ja vallitsevien olosuhteiden mukaan. Ihanneaika määräytyy jakamalla radan pituus valitulla etenemisnopeudella. Etenemisnopeus määrittää sen, montako metriä sekunnissa koiran tulee edetä radalla. Etenemisnopeus on kuitenkin viitteellinen eikä nopeuden tulisi olla pääasiallinen arvosteluperuste. Ihanneajan ylityksestä annetaan aikavirheitä. Esimerkki: Radan pituus 160 metriä, etenemisnopeus 4,0 m/s, ihanneaika 40 sekuntia (160m : 4,0 m/s)."

 Esimerkkitapauksessa erityisluvassa on aikatasoitus muotoiltu ihanneaika +30%. Sopivan tasa-arvoisen tavan keksimisestä tämän tasoituksen määrittelemiseen olen keskustellut jo yllä, mutta tästä aukenee toinen, ehkä vielä suurempi ongelma, nimittäin se, kuinka agilitykilpailun tulos määrittyy.

Kilpailusääntö toteaa yksiselitteisesti:

"Tulos muodostuu koirakon yhteisvirheistä sekä suoritusajasta. Suoritusaika mitataan sadasosasekuntien tarkkuudella."

Tiedossa on yleisesti, että nollatulokset usein ilmoitetaan negatiivisina aikavirheinä ja niin kauan kuin yllä mainitun tyyppisiä aikatasoituksia ei ole olemassa tämä tuottaa oikean järjestyksen. Ihanneaikaa käytetään kuitenkin sääntöjen mukaan (maksimiajan määrittämisen lisäksi) aikavirheen määrittämiseen. Tämä tarkoittaa, että noin muotoillulla aikatasoituksellakin nollatuloksen voi saada, vaikka käyttäisi siihen enemmän aikaa kuin tuomarin määrittämä ihanneaika, mutta tulosluettelossa kilpailun voittaja on sääntöjen mukaan se virheetön rata, jolle mitattu absoluuttinen suoritusaika on nopein.

Virheellisen sääntötulkinnan myötä agilityliiton myöntämän tasoituksen turvin esimerkkikoirakko ei pelkästään voittanut yksittäistä kilpailua, vaan tästä seuraa myös sivuvaikutuksia Kennelliiton ja joidenkin mielestä koiran jalostusarvon suuntaan. Esimerkkitapauksen koira nimittäin sai suorituksestaan myös hyppysertin. Tämän kirjoituksen kohderyhmä varmaan tietää, että serteillä koira sitten aikanaan pystyy muuttumaan valioksi ja ainakin Kennelliiton mielestä tämä lisää koiran jalostusarvoa niin paljon, että sille annetaan nimen eteen ihan virallinen valiotitteli. Ilman virheellistä sääntötulkintaa tulosten osaltakin sama toistuisi siinä tapauksessa, että koiran suoritusaika on nopein puhdas rata absoluuttisesti mitattuna.

Miten erityislupia sitten myönnetään?

Agilityliiton sivuilta löytyy agilityliiton hallituksen hyväksymä dokumentti "Paragility erityisluvat agilityn koulutus- ja kilpailutoiminnassa". Siinä todetaan:

"Paragilityharrastajat voivat hakea erityislupia helpottamaan kilpailemista kansallisissa agilitykilpailussa. Nämä myönnetyt erityisluvat ja tasoitukset ovat voimassa ainoastaan tavallisissa kansallisissa kilpailuissa."

Huomio on lähinnä tekninen, mutta kyseisessä dokumentissa mainitaan, että erityislupien lisäksi myönnetään kilpailuihin myös tasoituksia. Erityisluvat nimittäin löytyvät mainittuna agilitysäännöstöstä, mutta agilitysäännöstö ei tunne lainkaan termiä tasoitus. Henkilökohtainen ihanneaikakerroin tosin muuttuu samassa dokumentissa myöhemmin erityisjärjestelyksi kilpailusuoritukseen liittyen ja tasoituksista ei löydy esimerkkiä.

Mitäkö mieltä minä?

Aikoinaan kun olin tekemisissä Agilityliiton paratoimikunnan kanssa (joka ainakin silloin valittiin erittäin läpinäkymättömästi ja epädemokraattisesti, mutta se on ihan toinen tarina), minullekin useita kertoja tuputettiin ajatusta, että laita erityislupahakemus menemään. En koskaan hakenut, koska en sellaista tarvinnut. En itse ole koskaan edes hakenut mitään "statusta" liitolta tai edes lähettänyt Agilityliitolle lääkärintodistusta. (Kisasin SM:issä sillä luokituksella, jonka olin aiemmin PAWC:hen saanut) Tiedän kyllä henkilöitä, joille erilaiset erityisluvat ovat tarpeellisia, koska kilpaileminen (ainakin järkevästä ja/tai turvallisesti) sellaisia vaatii.

Itse olin tyytyväinen siihen, että paraohjaajille oli näitä erityislupia olemassa, jotta he voivat yhdenvertaisin edellytyksin osallistua agilitykilpailuihin. Olin tyytyväinen siihen, että saatiin myös kansallisesti SM-kisat. Mutta silloin jo minulle joku mainitsi aikatasoitukset. Olin silloin niitä vastaan enkä henkilökohtaisella tasolla suhtaudu suopeasti edelleenkään, mikä tästä kirjoituksesta on jo ehkä lukijalle ilmennyt.

En hyväksy sitä, että jos tällainen ihanneaikakerroin jollekin onkin myönnetty, että tämän henkilön kimppuun aiheesta käydään. Syyttävän sormen kuuluu mennä liiton suuntaan, joka on kyseisen erityisluvan myöntänyt. En hyväksy myöskään sitä, että käydään voittajan kimppuun, jos kilpailujärjestäjä ei osaa järjesteää tuloksia sääntöjen mukaisesti. Silloin syyttävän sormen kuuluu mennä kilpailujärjestäjän suuntaan sekä lopulta sen tuomarin suuntaan, joka on kyseisen tulosluettelon vahvistanut. En myöskään hyväksy sitä, että paraurheilijat uhriutuvat. Enkä sitä, että asian esiin nostaneiden kimppuun käydään.

Ennen kaikkea en hyväksy sitä henkilökohtaisella tasolla, että asiasta tuntuu olevan mahdotonta puhua asiana.

Agilitysääntöjen pohdintaa, muuten ei juuri uutta auringon alla

Kirjoittaja on ihan liian laiska, Aulis kisaa kakkosissa ja nollat on pienistä kiinni, Ella tekee virkamiesratoja ja saa joskus nollia ja pääsee tarpeettoman lähelle sertejä. Kaikki siis kutakuinkin niinkuin kuukausi sitten. Ajattelin kuitenkin kirjoitella muutamia ajatuksia ennen viikonlopun erikoisnäyttelyä. Tällä kertaa Ellan kisajutun perässä myös hieman sääntöpohdintaa minien kisassa olleen okserin sijoittelun "innottamana."

Auliksen kanssa käytiin tekemässä pari rataa Vihdissä. Tuomarina Martti Salonen. Hyppyrataa ei tehty lainkaan, kun hyppynolla meillä on ja kisakokemustakaan en ihan hirveästi koe tarvitsevani.



Ensimmäinen rata oli lähes nappi, kunnes toisella kierroksella olisi pitänyt samojen 4 esteen jälkeen kääntyä A:lle eikä mennä uudestaan putkeen. Oma liike olisi ehkä pelastanut jotain, ehkä ei, ehkä koira meni ulkomuistista, ehkä ei, ehkä olin hitusen myöhässä johtuen siitä, että päällejuoksussa koira ajautui kaarteessa niin pitkälle, että joutui ihan jälkimmäisen siivekkeen viereen. Toisella radalla sitten tulikin taas se kovin motivaationtappaja - eka rima alas. Yritin kuitenkin vääntää jotain, kunnes homma hajosi totaalisesti, kun takaosassa toisella kerralla olisi kulmaesteelle vielä pitänyt järjestää takaakierto. Jälkikäteen tosin keksin, että olisi pitänyt reilusti ekan esteen siiveke kierrättää eikä lainkaan yrittää työntää esteiden välistä tai vaihtoehtoisesti toisen hypyn kauemman siivekkeen kautta jolla olisi saanut ostettua vähän etumatkaa loppuun. Tuloksellisesti siis 2 hyllyä, mutta tärkeintä oli, että nautittiin joka sekunnista!

Ella pääsi myös kisaamaan ATT:n toukokuun kisoihin. Ei mitään kummaa siinäkään, eka radalta yliaikanolla, toiselta radalta nolla ja 3. sija ja kolmannelta radalta keppivirhe, josta johtuen myös yliaikaa, mutta meillä oli kummallakin kivaa ja se on tärkeintä! Mielenkiintoista sääntötulkintojen kannalta oli keskimmäisellä radalla ollut okserin sijoittelu, jossa okserille tultiin suoraan sivusta ja  jatkettiin suoraan sivulle, eli putkesta 3 koira takaakiertoon, suoristustilaa ei juuri ollut puomin pään sijoittelusta johtuen ja siitä jatko kuvassa oikealla olevaan putkeen 5. Oma ohjaukseni oli twist, jota en ollut koskaan koittanut okserilla enkä toivottavasti joudu koskaan koittamaan. Eli kokeillaan tämmöstä ja katotaan mitä tapahtuu. Oma koira selvisi ilman kolisteluja, monien koirat ei. Niin, ja se serti jäi tällä kertaa 0,13 sekunnin päähän.

Kiinnostavan tästä tekee se, että suomalaisten agilitysääntöjen sanamuoto on:

"Okseri, rengas, suora sarjaeste ja pituushyppy tulee sijoittaa niin,että edelliseltä esteeltä on mahdollisuus hakeutua suoraan lähestymislinjaan."

 Yleinen tulkinta on tähän asti ollut, että sen tarkoitus on sama kuin englanninkielisen FCI:n säännön:

"The spread jump, tyre and long jump must always be set up for a straight approach from the previous obstacle."

Luultavimmin säännössä on yritetty ottaa huomioon koirien luonnollisia linjoja ja sitä, että käännöksestä voidaan tulla kyseisille esteille, mutta ilmeisesti kyseisen tuomarin tulkinta oli, että "mahdollisuus hakeutua" tarkoittaa, että on teoreettinen mahdollisuus ja asia on ohjaajan vastuulla. Jos teoreettinen mahdollisuus riittää ja ei haluta olla FCI:n säännön hengen mukaisia, niin kyseinen kohta on käytännössä merkityksetön ja tulisi mielestäni poistaa kokonaan seuraavista säännöistä. Lähetin Agilityliittoon kyselyn aiheesta. Vastauksena tuli, että asia otetaan esiin sääntöuudistusta tekevän työryhmän kanssa ja tuomarikoulutuksissa. Pyynnöstä huolimatta en kuitenkaan saanut vastausta enkä lupausta vastauksesta, että kumpi tulkinta on oikea. Enkä edes tietoa mikä instanssi Suomessa antaa virallisia sääntötulkintoja, jos ei lajiliitto! Ilmeisesti kaikesta sääntötyöstä huolimatta agility on kuitenkin laji, jossa paikan päällä oleva tuomari tekee virallisen sääntötulkinnan ja piste. Säännötkin tuntuvat joiltain kohdin esimerkiksi esteiden suoritusetäisyyksien osalta muutenkin olevan varsin viitteelliset ja ilmeisesti vain niitä sääntöjä pitää noudattaa, mitkä milloinkin miellyttää ja tuomarit voivat tehdä omat tulkintansa. Henkilökohtainen mielipiteeni on kuitenkin, että lajiliiton yksi tärkeimmistä tehtävistä olisi pitää huolta siitä, että lajia harrastetaan sääntöjen mukaan ja että sääntötulkinnat ovat sekä tuomareiden, kilpailijoiden että kouluttajien tiedossa!