Verijälkeä

Tänäaamuna käytiin vesisateessa ajamassa eilen illalla vedetty verijälki, ikää jäljellä noin 15-16 tuntia ja mittaa noin 200 metriä. Ei oikeastaan ollut kuin vähän arvauksia siitä, että miten sade vaikuttaa jäljen vaikeuteen, mutta nyt tuntuisi olevan vähän tietoakin. Aluksi hieman epäilytti, kun lähti aika leveää siksakkia ajamaan, mutta pian keksinkin, että aina kun haju katoaa koira palaa kyllä itse jäljelle. Ajoi jäljen alusta loppuun. Ilmeisimmin haihtuvan veden mukana hajuja nousee ylös maasta ja saattaa myös olla, että veden mukana niitä leviää jonkin verran, koska enemmän koira oli sivurinteeseen vedetyllä jäljellä hieman alarinteen puolella. Hajujen ylös nousemista veikkaan siksi, että tällä kertaa tuntui menevän nopeammin ja enemmän ilmavainulla kuin aikaisemmilla kerroilla, jolloin maasto on ollut todella kuivaa ja on haistellut maan pintaa huolellisesti. Tuulta vasten ajetun kulmankin koira halusi oikoa pari metriä. Maasto ylipäätäänkin oli hieman hankalaa ja jälki risukkokohdissa ilmeisesti aika katkonainen, mutta ihan itse koira sen ajoi. Seuraavaksi pitää kokeilla vähän helpompaa maaperää, jossa sieni loikkii vähän vähemmän. Taaskaan ei jäljen lopussa maannut Paavo kiinnostanut tai mikään muukaan kuin nuuskutus, että missä suunnassa jälki jatkuu. Täytyy ensi kerralla kokeilla jättää sieni jäljen loppuun ja katsoa, josko koira sitten tietäisi, että jälki on päättynyt löytäessään sen mitä on jäljestänyt. Tosin epäilen tuon muissa maailmoissa olemisen perusteella vahvasti, että tämä on niin syvällä olevaa geeneistä tullutta toimintaa, että sitä ei saa sammumaan vaikka ei mitään palkkiota koskaan tulisikaan.