PAWC - kotiinpaluu ja jälkitunnelmat

"Oi maamme Suomi synnyinmaa"
(kovaa ja korkealta)

Pari päivää on nyt jo oltu kotona ja pari yötä maksettu matkalta univelkoja ja nukuttu väsymystä pois. Tässä vaiheessa haluan vielä kerran kiittää koko joukkuetta loistavasta hengestä ja loistavista suorituksista. Kiitos Anne, Henna, Liisa, Johanna, Marika, Mimmi, Petteri, Sanna ja Tiina sekä tietysti myös kepot ja ketyt Reijo, Pekka ja Jantsu. Ja siitä, että suomalainenkin osaa tarvittaessa heittäytyä emmekä palkintojenjaossa jääneet kakkosiksi kansallislaulun volyymissä kuin ehkä italialle ja se sanoo paljon ainakin niille, jotka ovat joskus kuulleet italialaisten juhlivan.

Näkymä hotellin ikkunasta

Palkintojenjaon jälkeen vetäydyttiin kukin tahoillemme syömään ja takki oli niin tyhjä, ettei paljon enää jaksanutkaan. Vieläkään en oikein ole hahmottanut, että mitä oikeastaan tapahtui. Välillä huvittaa ajatus, että nimenomaan Ella voitti yhteistulokset, vaikka ei ollut lähelläkään yhdenkään yksittäisen radan voittoa. Välillä mielen valtaa liikutus siitä, että Ella mahdollisti tämän kokemuksen minulle. Aulis oli lähtiessä se koira, jolla oli potentiaalia voittaa jokainen rata ja näin on edelleenkin. PAWC:n yhteistulos lasketaan kuitenkin kolmen radan yhteistuloksesta ja Ella teki osallistujista parhaat suoritukset tehden ainoana koirakkona ryhmässä 3 kaikilla radoilla 0-tuloksen. Ella oli siis paras ja voittaja.

Lajinahan agility on herkkä ja fraasi "nopein nollatulos voittaa" on toisaalta tiivistettävissä myös siihen, että vähiten epäonnistuva koira(kko) voittaa. Ella ei ollut kisan nopein koira, mutta radalla ei tehty yhtäkään virhettä, joten yhteistuloksissa se oli se nopein nolla. En mä silti oikein ole tajunnut vieläkään koko asiaa. Harkinnassa oli myös, että olisiko tämä viimeinen tällainen reissu Ellan kanssa ja osa-aikaeläke laajenisi, mutta jos koira pysyy terveenä, niin eiköhän se ole ensi vuonna Ellankin lähdettävä Belgiaan hallitsevana mestarina.

Aulis vilautti hyppyradalla potentiaaliaan ja jokainen yksittäinen rata olisi sillä ollut voitettavissa, mutta sorruimme pieniin virheisiin joiden takia kahdella jälkimmäisellä radalla hylätyt tulokset. Hyppyradalla ainoa koira joka teki Aulista paremman ajan (0,9s marginaalilla) oli Ryhmässä 4 kilpaillut italialainen iso bordercollie, joka veteraanina juoksi radan 35cm rimoilla joutumatta kertaakaan oikeastaan hyppäämään ja tekemättä radalla mitään ylimääräistä.

Kuljetus

Maanantaiaamu aloitettiin pakkaamisella, hotelliaamiaisella ja koirien ulkoilutuksella ja sitten otettiinkin suunta kohti Brysseliä. Tällä kertaa varattiin aikaa reilusti ruuhkien varalta, niin ei niitä tietenkään ollut. Yritimme vielä ajaa kiertotietä ja koukkasimme Rotterdamin kautta. Lopulta päädyimme tappamaan pariksi tunniksi aikaa koirien kanssa Provinciaal Recreatiedomein De Schorre -puistoon Boomissa Brysselin lähellä. Kengät ja housunlahkeet vähän likaantuivat, kun puiston pääasiallinen rakennusmateriaali tuntui olevan muta, mutta koirat saivat kunnon lenkin.

Matkustajat

Tämän jälkeen heitinkin jo Johannan ja koirat Brysselin lentokentälle ja kävin parin kilometrin päässä palauttamassa vuokra-auton. Kentällä hankittiin pikkupurtavaa ja kahvia (kiitos, Starbucks) ja odoteltiin että päästään kirjautumaan lennolle. Check-inissä oli sama ongelma kuin lähtiessä, kun Blue1/SAS:n järjestelmä ei oikein tue sitä, että matkustajalla on koira sekä matkustamossa, että ruumassa, mutta hommasta selvittiin kyllä.

Itse lento lähti ajallaan ja sujui hyvin. Ainoa hieman huolta aiheuttanut tilanne oli, että noin 1,5 tuntia ennen Helsinkiin laskeutumista sytytettiin turvavyövalot joidenkin tuulten takia edellä lentäneiden koneiden raportoitua kovista turbulensseista. Tämä ei mitenkään ole hauska ajatus kun on koira ruumassa. Kyllähän sitä itse roikkuu vaikka turvavöissä, mutta koirien kannalta suhteellisen tasaiset lennot olisi kivoja. Huoli oli kuitenkin turha ja ei ollut sen kummempaa kuin autolla soratiellä ajaminen.

Helsingin päässä purkaminen oli nopeaa ja Aulis ehti matkatavarahihnan viereen ennen kuin itse ehdin sinne ja ilmeisimmin kaikki oli sujunut oikein hyvin taas kerran, kun koira oli ihan normaali oma itsensä kun otin sen boksista tervehtimään. Sekä lentoyhtiön että kenttätyöntekijöiden keskuudessa aiheutti myös kovasti mielenkiintoa tämä koiramäärä kumpaankin suuntaan ja kun siinä juttelin koirista Auliksen tuoneen henkilön kanssa, niin kutsuttiinpa työtoveritkin katsomaan Ellaa kun "meillä on täällä maailmanmestari".

Kotiin päästiin noin 2 aikoihin yöllä ja seuraavana aamuna 8:lta aloitettiin arkeen sopeutuminen töiden parissa ja illalla Auliksen kanssa treeneihin. Joutuihan sitä kaupan kautta käymään ja tarjoamaan limpparia ja pullaa ihmisille vaikka Ellan kanssa en pitkiin aikoihin olekaan missään ryhmässä treenannut. Eilen käytiin myös Auliksen kanssa katselemassa TSAU:lla epiksiä ja omalla hallilla Rauno Virran koulutusta ja Ella pääsi vähän hupailemaan esteille.

Haluan myös muistaessani kiittää kaikkia onnitteluista. Toivottavasti ensi vuonna on lisää aihetta kun lähdetään koko poppoo Belgiaan samoissa merkeissä! Pokaalista ei valitettavasti vielä edes kuvaa, se sijaitsee tällä hetkellä Joensuussa, mutta toivottavasti poika tulee kotiin piakkoin. Kiitokset vielä myös Suomen Agilityliitolle.