15.9.10

IMCA-PAWC 2010, Fräschels, Sveitsi

Nyt alkaa vihdoin olla palautunut reissuväsymyksestä sen verran, että jaksaa jo laittaa raporttia. Matka alkoi keskiviikkona 1.9. kello 3 yöllä heräämisellä ja 4:n aikaan auton nokka kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, josta Finnairin AY861-lennolla kello 7:55 kohti Zürichiä. Oltiin Marian kanssa suunnitelman mukaisesti 6:n aikoihin lentokentällä "hyvissä ajoin". Check-iniin ja turvatarkastukseen oli kuitenkin tolkuttomat jonot tuohon aikaan ja kello oli jo 7:20 kun päästiin turvatarkastuksesta läpi, joten ei se ollut yhtään liioiteltua olla kentällä 2h ennen lähtöä.


Zürichin kentällä saatiin kävellä varmaan puoli tuntia että päästiin autovuokraamoille, mistä lähdettiin sitten huiman tehokkaalla 1.2-litraisella valkoisella Cliolla ajelemaan. Koska Henna ja Johanna tulivat vasta 4 tuntia meidän jälkeen, meillä oli ylimääräistä aikaa ja lisäksi kun kerran ollaan Sveitsissä, haluttiin nähdä alpit, mentiin kisapaikalle kiertotietä Interlakenin kautta.


Navigaattori antoi muuten hyviä ohjeita, mutta kun puolet ajasta ollaan 5-kilometrisissä tunneleissa, niin GPS ei meinaa oikein koko aikaa pysyä kunnolla kartalla. Interlakenissa käytiin syömässä ja lenkittämässä koiria ja maisemat oli kyllä kiertotien arvoiset. Vakavassa harkinnassa onkin, että jonain päivänä ehkä saatan mennä muutaman päivän lomamatkalle sinne.


Seuraava osoite oli käydä katsastamassa kisapaikka ja sieltä hankkiutua hotellille. Kisapaikka oli maissipeltojen keskellä oleva iso halli, jossa keinonurmimatto. Hotellilla tuli perille päästyä nukuttua kunnolliset päiväunet.


Torstaina olikin treenipäivä ja kisojen avajaispäivä. Treenit meni hyvin ja päästiin tutustumaan alustaan ja esteisiin. Mielenkiintoinen juttu oli puomilla oleva sähköinen kontaktipinta - ei tullut varmaankaan näiden kisojen aikana puomilta yhtään virheellistä kontaktituomiota, hyvin luotettavasti tuntui piippaus tulevan kun koira osuu kontaktiin eikä koiratkaan reagoineet mitenkään vaikka tulikin kovaääninen piippaus. Illalla olikin sitten avajaisseremonia, joka oli onneksi Unkariin verrattuna aika lyhyen kaavan mukaan.


Suomen minijoukkueessa Ellan lisäksi Maria & Rasmus, Johanna & Lumi, Henna & Oona. Medejä edustivat kaksoisohjaaja Sanna & Siiri ja oletettu syyllinen Heikki & Wiima & Hellu. Makseissa Sanna & Oni ja Minna & Lissu & Milla.

Perjantaina oli vuorossa yksilöhyppyrata minien osalta. Rata oli muuten hyvä, mutta koira livahti muurin sijaan keltaiseen putkeen, joten yksilökisa oli sitä myötä hyppyradan ja yhteistuloksen osalta hyllytetty.



Illalla oli gaala, joka oli tällä kertaa barbecue-mallinen. Tämä oli ehkä tällä kertaa reissun valitettavimpia osuuksia, ruoka ei ollut järin hyvää ja meinasi loppua kesken.



Lauantaina olikin sitten minien molemmat joukkuekisat. Aamulla aloitettiin kahdeksan aikaan agilityradalla, josta Henna & Oona tekivät hyllyn, mutta saatiin kuitenkin kerättyä itsemme ja loppu joukkue juoksi nollaradat, joilla sijoitus 5.



Iltapäivällä hyppyradalle lähteminen oli vaikeaa, kun piti saada nollattua aamun onnistumiset ja jotenkin päättelisin, että osa joukkueesta otti vähän liikaa painetta ja itsekin tähän meinasin sortua. Sain kuitenkin itseni nollattua ennen lähtöä ja Henna & Oonan tilanne jäi näkemättä joten lähdin radalle vielä siinä uskossa, että alla olisi vain yksi hylly ja juostiin Ellan kanssa joukkueen ainoa puhdas rata tähän. Hylly kuitenkin agilityradan joukkuetuloksena ja samalla joukkuekisan yhteistuloksena. Jälkikäteen voi aina spekuloida, että jos katselin tuloslistat oikein paikan päällä, niin hopea meni jollekin maalle tuloksella 20.



Sunnuntaille jäi vielä yksilöagilityrata, johon sai lähteä melko paineettomasti, kun alla oli hyppyradalta hylly. Tästä juostiin vielä yksi ihan ok nolla sijalle 13 muistaakseni. Hyppärinollalla oltaisiin oltu ainakin 8 parhaan joukossa, en katsellut sen tarkemmin mitä aikoja siellä oli.



Illan palkintojenjako oli myös onneksi melko lyhyen kaavan mukaan myös. Italian kansallislaulu tuli kyllä tutuksi.


Maanantaiaamuna Henna ja Johanna lähtivät aikaiseen kentälle ja kun mun ja Marian kone lähti vasta 19:jotain, niin ajettiin takaisin myös maisemareittiä. Ensin käytiin pääkaupungissa Bernissä aamukahvilla ja suklaakaupassa ostamassa vähän tuliaisia ja vielä Burger Kingissä syömässä.


Tämän jälkeen suunnattiin taas Interlakeniin, mutta sen sijaan että oltaisiin jääty alas, lähdettiin vuorelle. 1.2-litrainen Clio oli hieman hätää kärsimässä kun tie nousi yli puoli kilometriä noin 5km matkalla ja joissain kohdissa oli pakko ajella ykkösellä kun kakkosella ei jaksanut. Ylhäällä kuitenkin löytyi joku kyläpahanen, jossa oli joku hotelli jossa juotiin iltapäiväkahvit.


Noin 17 aikoihin lopulta saavuttiin Zürichin lentokentälle, josta auringonlaskulento Helsinkiin, jossa perillä hieman kello 23 jälkeen.


Lennolla oli niin vähän matkustajia, että meille luovutettiin takarivistä molemmat puolet käytävästä, niin sai levittäytyä vähän tilavammin nukkumaan.


Kotimatkalla meinasi vähän väsyttää. Sveitsi oli ihan hieno maa, joskin melko kallis. Saksankielisellä alueella pärjäsi hyvin englanniksi, mutta ranskankielisellä alueella Thiellessä olikin vaikeuksia. Kauppakeskuksen pitseriassa olisi kyllä espanjaksi ja italiaksikin saanut palvelua, mutta elekielellä jouduttiin menemään pääasiassa. Liikennejärjestelyt olivat vähän erikoiset. Siinä missä Suomessa on tottunut siihen, että ajetaan jotain tietä pitkään, Sveitsin moottoritiet haarautuvat ja liittyvät parin kilometrin välein ja sai aika tarkkana olla että pysyy reitillä etenkin kun navigaattori ei oikein pysy kartalla 5 kilometriä pitkissä tunneleissa. Alpeilla maisemat oli komeita ja taisin ensimmäistä kertaa elämässäni nähdä ihka oikean maissipellon. Tai monta, niitä nimittäin riitti. Ja kurpitsakauppiaita. Ja liikenneympyröitä.



Kisajärjestelyt meni keskieurooppalaisen tavan mukaisesti, eli aikatauluissa oli vain päivän aloitusaika ja luokkajärjestys ja itse piti pitää huolta että on paikalla. Muuten kaikki oli loistavaa ja sähköiset kontaktit puomilla mielenkiintoinen lisä. Radat olivat melko erilaisia kuin Suomessa ja eri tavalla vaikeita. Takaakierrot loistivat poissaoloillaan, mutta nähtävästi muitakin tapoja tehdä haasteita on kyllä.


Oman kisaamisen lisäksi PAWC jätti toisellakin kerralla lähtemättömän vaikutuksen. En tiedä leijuiko hallin ilmassa roskia, mutta kyllä välillä täytyy tunnustaa että silmä kostui etenkin kun näki onnistumisista niin aitoa iloa. Tänä vuonna yleisön suosikki oli sokea ranskalaisohjaaja, joka avustajansa ja loistavan belginsä kanssa näytti kyllä mitä meidän terveidenkin pitäisi vielä tästä lajista onnistua löytämään. (video) Ilmeisesti tämän tapahtuman katsomiseen ei totu, ei se ainakaan ollut yhtään vähemmän liikuttavaa kuin vuosi sitten Unkarissa.


Hieno kokemus (melkein) kaikin puolin, ensi vuonna ehkä sitten Hollantiin ja sama uusiksi.

Loput turistikuvani täällä.
Marian ottamia kuvia tuolla.

Ei kommentteja: